Susivihaa susirajalla

Susiraja terminä on keksitty 1900-luvun lopulla. Sillä tarkoitetaan summittaista rajaa, jonka ala- tai yläpuolella ei susia liiku tai ei haluttu liikkuvan. Kyseinen raja on siis keksitty, ja sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Sudet liikkuvat missä haluavat.

Susivihan lietsontaa on luettavissa lehtien palstoilta, somen postauksista ja aiheesta on myös hyvä tutkimus Heta Lähdesmäeltä Susien paikat: ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa. Voit lukea sen pdf -tiedostona tästä.

Susivihalla tarkoitetaan tahallista susien demonisointia, jolla haetaan oikeutusta tappamiselle. Kuitenkin sudet kuuluvat luontoon, kuten kaikki muutkin luonnonvaraiset, niin myös Suomessa. Susien paikkaa Suomen luonnossa puolustavia kutsutaan usein kaupunkien viherpiipertäjiksi, joilla ei ole todellista luontosuhdetta. Susien sallittujen määrien ja liikkumiseen sallittujen rajojen sanojat toki ovat yleensä metsästäjiä, jotka laskevat kuinka monta metsän eläintä eivät ehkä pääse tappamaan, jos susi on alueella pyydystänyt ravintonsa. Toinen äänekäs joukko, jotka pitävät lampaita tai muita eläimiä ulkona. Pihat, pellot ja yleensä kaikki aitaamattomat alueet vain ovat susille kuten kaikille muillekin ulkona eläville osa luontoa josta etsitään ravintoa.

Sudet ovat luonnostaan varovaisia ja välttelevät ihmisiä. Sudet ovat myös yksilöitä. Vielä 1800 -luvulla oli susia Suomessa runsaslukuisesti, ja vierailut asutuksien lähellä tavallisia. Susi on myös tunteva, oppiva ja utelias. Koska luonnossa ei ole tarjolla valmisaterioita, niin jokapäiväinen ravinto on etsittävä. Siten on selvä, että susia kuten myös kettuja, lintuja ja muita luonnonvaraisia käy myös ihmisasutuksien lähellä. Suhtautumisessa petoeläimiin on kyse myös yksilön suhteesta luontoon, ja millaisen mielikuvan on saanut eri medioista. Aiheeseen syvällisemmin perehtyneistä lähteistä ei susista saane sen pelottavampaa mielikuvaa kuin muistakaan luonnonvaraisista, kokoluokkansa petoeläimistä. 

Toki ymmärrettävää, ettei suden todellinen elämä metsässä kiinnosta uutisen aiheena kovinkaan monia, mutta pelon lietsonta väkivallan uhalla toki toimii. Susivihan synty 1900-luvulla on ollut suurelta osin sanomalehtien toimituksien tuotosta, kuten Heta Lähdesmäen kirjoittamasta jutusta voi myös todeta. 

Nykyisellä susien määrällä todellisia ihmisen ja suden kohtaamisia on erittäin harvoin. Susien määrä, 271–321 yksilöä, on varsin pieni Suomen kokoiseen maahan. Vaikka viimeisin tapaus, jossa suden tiedetään vahingoittaneen ihmistä, on vuodelta 1882, asenteet ovat yhä varsin vihamielisiä susia kohtaan. Jos verrataan susien ja ihmisten kohtaamisia, joissa susi on aggressiivisesti lähestynyt ihmistä, ihmisten ja karhujen kohtaamisia tai minkä tahansa luonnonvaraisen eläimen ja ihmisen kohtaamista, niin ei susi enää niin vaaralliselta vaikutakaan. Puhumattakaan ihmisen ja koirien välisistä kohtaamisista, joissa ihminen ei ole ennestään koiran tuttu. Yleensä rekisteröityjä koirien hyökkäyksiä ihmisen päälle on satoja vuodessa, ja joka vuosi 1–2 ihmistä menehtyy. Jos siis kadun toisella puolella kulkee isokin koira vapaana, ei kovinkaan moni lähde saman tien toiseen suuntaan karkuun, vaikka ehkä pitäisi.

Metsästäjien usuttaessa koiransa ajamaan takaa kettuja, peuroja, hirviä, lintuja tai muita metsän eläimiä, suden jäädessä koiran hyökkäyksen kohteeksi, susi puolustautuu. Silloin ihminen on aina vastuussa koiralleen opettamansa – sallimansa toiminnan seurauksista, myös koiralle itselleen. Rähisevä ja takaa ajava koira ei ole metsässä eläville, koskemattomuuden suojaa nauttiva ihmisen lemmikki.

Nykyään käytetään myös DNA-tutkimusta tapauksissa, joissa suden on väitetty tappaneen kotieläimiä. Kuten oheisessa Ylen jutussa, jossa oli ensin uutisoitu suden tappaneen lampaita ja haettu – saatu tappolupa sudelle. Kyseisten kaltaiset uutisoinnit vahvistavat mielikuvia välittömästä uhasta, jonka varjolla vahvistetaan susivihaa, susista, joita ei ole todellisuudessa ollut alueella ehkä vuosikymmeniin, jos koskaan. Kyseisessäkin tapauksessa vahingon aiheuttajana oli koirasusi. Koirasusi on yleensä ihmisten tahallaan aiheuttama koiran ja suden risteymä. Mikäli vastaavissa vahingoissa ennen todellista tietoa nimitetään aiheuttajaksi susi, niin samalla logiikalla pitäisi mainita myös koira tai ensin tutkitaan ja sitten vasta kirjoitetaan tiedoksi.

Ihmisillä kun ei ole yksinoikeutta luontoon. Kaikki olemme osa elämän tarinaa tällä planeetalla.

”Sudet palaavat vanhoille elinalueilleen, tulevat ihmisten lähelle ja ”häiriköivät”. Tällaiset hetket, se miten niihin suhtaudumme, kertovat paljon meistä ihmisistä.”  Heta Lähdesmäki